Manifesto

This statement was presented publicly for the first time as the closing remarks of the Climate and Sustainability workshop of the new Finnish Architectural Policy Programme 2020. It has since become the manifesto that underpins the entire work of VAPAA Collective.

According to the IPCC, the built environment accounts for approximately 40% of all greenhouse gas emissions. When we factor in lifestyle related emissions indirectly caused by the built environment, the percentage is even greater. In light of these figures, environmental sustainability urgently needs to become intrinsic to architecture - something that architecture fundamentally is and without which architecture cannot exist. Up until now mankind’s actions to avert the climate crisis have clearly been grossly insufficient. Yet, the figures also suggest that the architecture profession can play a key role in turning things around.

What we are experiencing is not just climate change, but a pivotal societal change that the changing climate has set in motion. For people to change their way of life in order to avert the climate crisis, they need to be able to envision an alternative sustainable future behind this moment of uncertainty: a world that is fundamentally different to the one they are used to, but that is worth pursuing.

Herein lies the great potential of architects: as designers, it is our job to envision and visualize worlds that do not yet exist. We have the tools needed for making the necessary societal change understandable and palatable to others.

Modernism is considered a turning point that brought about a comprehensive change in people’s way of life and in society at large. Although we may not agree with modernist ideals, there is much to be learned from their way of thinking. Instead of imposing the conditions of a new world onto existing society, the modernist manifesto aimed to first identify the new human being and then imagine the world they would like to live in. Today’s architects and urban planners must go beyond thinking in terms of limited climate mitigation strategies, such as promotion of cycling over driving, and pursue a comprehensive functional, aesthetic and philosophical vision of a more sustainable future.

Yet thus far architects have not taken on the challenge of becoming the visionaries in the era of climate change. This may be due to a fundamental difference in attitudes: for modernists, the future couldn’t come soon enough, but the future brought on by the climate crisis seems to bring only disaster. We just hope this future will never materialize for us, our children or our grandchildren. How, then, could we creatively and enthusiastically design for a future that we are not enthusiastic about?

Now is the time to look beyond the black wave of the climate crisis into the kind of future that we want to create. In modernist utopias, technological development was not perceived as a threat to a down-to-earth way of life, but as a tool for liberating people from the daily grind of work, allowing us to start creating, playing and consuming. So instead of thinking that the climate crisis will shatter our standard of living, could we see the crisis as a similar opportunity for liberation? This time liberation from a consumer society that values high pace and ever greater quantities. And when consumers stop rushing through life, what will these liberated people want to spend their time doing?

Instead of adding solar panels and charging stations for electric cars onto buildings much like those now under construction, we should create an overarching future aesthetic. If we can achieve this, buildings lacking ecological sensitivity will be as flawed as if they were missing a roof. Perhaps architects need to propose bold and seemingly unattainable environmental utopias in order to get a discussion going. Constant’s New Babylon, Archigram’s Walking City or Hundertwasser’s idea of the Tree Tenant were never intended to be realized as such, but they clearly conveyed the direction in which their creators wanted the world to be headed.

If we can create a vision for the future, we can help others see themselves as the new liberated person.

Tämä puheenvuoro esitettiin julkisesti ensimmäistä kertaa uuden Suomen Arkkitehtuuripoliittisen ohjelman 2020 ilmasto- ja kestävyys -työpajakokonaisuuden loppupuheenvuorona. Siitä on sittemmin muodostunut koko VAPAAn toimintaa perusteleva manifesti.

Rakennettu ympäristö tuottaa IPCC:n mukaan noin 40% kasvihuonepäästöistä. Kun mukaan lasketaan sellaisia elämäntapaan liittyviä päästöjä, joiden välillinen aiheuttaja rakennettu ympäristö on, on osuus vielä suurempi. Näiden lukujen valossa on mieletöntä ajatella, että arkkitehtuurilla olisi vaihtoehto olla olematta ekologista. Ekologisuuden tulisi olla arkkitehtuurille kuten materiaalisuus ⎼ jotain, mitä arkkitehtuuri elimellisesti on ja mitä ilman arkkitehtuuria ei voi syntyä. On selvää, että tähänastiset toimenpiteet eivät riitä torjumaan ilmastokriisiä, mutta toisaalta luvut osoittavat arkkitehtien olevan ammattikuntana keskeisessä asemassa suunnan muuttamiseksi. 

Käynnissä ei ole vain ilmastonmuutos, vaan sen käynnistämä koko yhteiskunnan murros. Jotta ihmiset näkisivät ilmastokriisin torjumisen ja sen vaatiman elämänmuutoksen mielekkäänä ja mahdollisena, heidän täytyisi nähdä tulevaisuus ilmastokriisin takana: maailma, joka on tavoittelemisen arvoinen, vaikka onkin täysin muuttunut. Arkkitehtien suurin potentiaali ilmastokriisin ratkaisemiseksi on juuri tässä. Suunnittelijoina arkkitehdeilla on kyky kuvitella ja visualisoida maailmoja, jotka ovat vasta rakentumassa, ja siten mahdollisuus tehdä muutoksesta käsitettävää kaikille ihmisille. 

Lähihistoriassa vastaavana koko yhteiskunnan ja elämäntavan murroksena voidaan pitää modernismia. Vaikka modernismin aatteista ja ihanteista voi olla montaa mieltä, modernistien ajattelutavasta voisi oppia paljon. Modernistisen manifestin tavoitteena oli ensin tunnistaa “uusi ihminen”, ja miettiä sen jälkeen minkälaisessa maailmassa hän haluaisi asua, sen sijaan, että pyrkisi sovittamaan uuden maailman ehtoja vanhaan yhteiskuntaan. Tällä hetkellä arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa on runsaasti konkreettisia ilmastokriisin hillintään tähtääviä tavoitteita, mutta modernismia vastaava toiminnallinen, esteettinen ja filosofinen kokonaisnäkemys suunnittelijakunnalta vielä puuttuu. 

Arkkitehtikunta ei ole kuitenkaan tarttunut haasteeseen. Syynä on, että modernistien ja nykysuunnittelijoiden lähtökohdissa on yksi merkittävä ero: modernistien mielestä huominen ei voinut tulla tarpeeksi nopeasti, mutta ilmastokriisin synnyttämä huominen, sen sijaan, vaikuttaa tuovan mukanaan vain katastrofeja. Toivomme ettei se ikinä saavuttaisi meitä, meidän lapsiamme tai lapsenlapsiamme. Miten voisimme suunnitella luovasti ja innokkaina tulevaisuutta, jolta toivomme säästyvämme?

Tämä on se hetki, kun on löydettävä keino nähdä ilmastonmuutoksen mustan aallon yli tulevaisuuteen, jollaisen toivomme luovamme. Modernistisissa utopioissa tekninen kehitys ei uhannut rauhallista maanläheistä elämäntapaa, vaan vapautti ihmisen työnteosta, jolloin hän alkoi luoda, leikkiä tai kuluttaa. Sen sijaan, että ajattelemme ekologisen kriisin vievän meiltä elintason, voisimmeko ajatella, että sekin vapauttaa meidät, tällä kertaa nopeutta ja paljoutta arvostavan kulutusyhteiskunnan kiireestä? Ja kun kuluttajan kiire loppuu, mihin vapautuva ihminen haluaa aikansa käyttää? 

Sen sijaan, että tyydymme lisäilemään aurinkopaneeleita ja sähköautotolppia nykyistenkaltaisten talojen kylkeen, meidän pitäisi tähdätä täysipainoisen tulevaisuuden estetiikan luomiseen. Tällöin ekologisuuden huomiotta jättäminen olisi kuin rakennukselta puuttuisi katto. Kenties arkkitehtien olisi aika tuoda keskusteluun jokin yhtä hullu ja todellisuudelle sokea näkemys ekoelämästä, kuin Constantin uusi Babylonia tai Archigramin kävelevä kaupunki, tai kenties jotakin yhtä inhimillistä kuin Hundertwasserin ajatus puista taloyhtiöosakkaina. 

Jos kykenemme luomaan tulevaisuuskuvan, jollaisen itse haluaisimme nähdä, voimme saada myös muut haluamaan olla tuo uusi, vapaa ihminen.