Visio

The Estonian Museum of Architecture’s exhibition of past utopias and visions in the spring of 2023 stirred up conversation about the state of contemporary architecture and its role in the world entering environmental disruption. Visualizing alternative futures could make abstract concepts more tangible and take us closer to desirable solutions, but even so architects have brought only a few visions to the table. Has architecture lost its edge? This essay returns to Vapaa Collective’s initial manifesto’s questions of how architecture could propose and build futures. We yearn for visionary paper architecture, but grand visions seem to stay conspicuously absent. Is the future too precarious to predict and hence the ones trying instantaneously branded as naive, or are using wrong tools to imagine the future?

(essay only in finnish)

Lokakuussa 2022 pidetyn Nils Erik Wickberg -seminaarin loppukeskustelussa Bostonin yliopiston arkkitehtuurin historian professori Daniel Abramson(1) esitti näkemyksen siitä, kuinka jokainen sukupolvi ajattelee elävänsä suuren kriisin ajassa; kriisi vain vaihtuu. Kautta historian, ihmiskunta on siten ollut varma, että kunakin aikana käsillä olevat kriisit ja epäkohdat tulevat johtamaan ihmiskunnan tuhoon. Heidän jälkeensä tulleet sukupolvet ovat kerta toisensa jälkeen virnistelleet totena ja varmuutena esitettyjen tulevaisuusnäkymien naiviudelle lopulta saapuneen tulevaisuuden edessä. Tämä historioitsijan perspektiivistä esitetty ajatus on helpottava: jos kykymme nähdä tulevaan on rajallinen, samoin on kykymme ja toisaalta vastuumme ratkaista sen haasteita. Vääjäämättömiltä vaikuttaneet kehityskulut eivät jälkikäteen tarkasteltuna olleetkaan sitä. Voisiko ympäristökriisienkin aikana pelastuksemme asua tässä erehdyksessä, heittäytymisessä kohtalon käsiin? 

Ihmiskunnan erehtyväisyyden taso on kuitenkin hyvin erilainen riippuen siitä, millaista tulevaisuutta tai millaisia muutosta ajaneita ryhmiä historiasta tarkastelee. Abramson osuu oikeaan siinä, että yksittäisen ‘neron’, useimmiten länsimaalaisen miehen, ideoista kummunneet visiot huomisesta ovat osoittautuneet epärealistisiksi tai parhaimmillaankin yksioikoisiksi, kuten kaikkien tuntema Le Corbusierin La Ville Radieuse. Jälkitarkastelusta näitä selvästi paremmin selviävät kuitenkin feministisen ajattelun mukaiset, äänen useammille tahoille antavat visiot: eläinten oikeuksia ajavat ‘kettutytöt’ tai eri aaltojen tasa-arvoliikkeet ovat muotoilleet tulevaisuutta selvästi lähemmäs totuutta. 

Toisaalta kaikki tulevaisuudet eivät myöskään jääneet toteutumatta aikalaisten virheellisten tulevaisuusnäkemysten vuoksi, vaan heidän oikeansuuntaisten toimiensa takia.  Otsonikadon uhka ei kadonnut, vaan väheni CFC-yhdisteiden käyttörajoitusten(2) takia. Ja toisaalta, kun aktivistit jo 1970-luvun öljykriisin aikaan olivat huolissaan fossiilienergian riittävyydestä ja sen ympäristövaikutuksista(3), tarkoittiko hinnan painuminen alas maailmanpolitiikan rauhoittumisen ja uusien ekstraktiotapojen(4) kehittymisen myötä sitä, että he olivat väärässä? Vai sitä, että onnistuimme hetkeksi hukuttamaan tämän huolen öljyyn? 

Kuinka kauan on riittävästi, jotta voimme sanoa, että ihmiskunta on sittenkin ennustanut oikein vähintäänkin nykytoimien tuhoisuuden maapallolle, jos ei täysin oikein sen mukanaan tuomaa yhteiskuntaa? Ja että vaihtoehtoisen tulevaisuuden aikaansaaminen todella on ajankohtaista, vastuullamme?

Tyhjä kenttä

Tämä Abramsonista väljästi rakentamani olkiukko heräsi henkiin keväällä 2023, kun Viron Arkkitehtuurimuseon(5) näyttely arkkitehtuurin lähihistorian utopioista ja visioista herätti keskustelun suomalaisen nykyarkkitehtuurin tilasta ja sen roolista ympäristömurrokseen astuneessa maailmassa. Historioitsija ja arkkitehtuurikriitikko Markus Lähteenmäki(6) nosti esiin, kuinka ironiselta tuntuu, “että aikana, jona kaupungit kehittyvät ennätystahtia ja kysymykset ihmisen ja ympäristön suhteesta ovat kiihtyvän ilmastonmuutoksen takia tärkeämpiä kuin koskaan, arkkitehtuurin rooli näiden asioiden ratkomisessa pienenee pienenemistään.” Hän kysyi, onko arkkitehtuuri menettänyt teränsä, kun tulevaisuudesta esitetään niin harvoja näkemyksiä, vaikka vaihtoehtojen kuvittaminen voisi tehdä abstrakteista kysymyksistä näkyviä ja siten helpottaa niistä keskustelemista. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin arkkitehdeilta toivottavan jyrähdystä rakentamisen tilasta. Vaikka Antti Lehdon(7) vastineessa Vapaa Collectiven nimeäminen muutoksentekijöiden listalle oli hunajaa egolleni, totuutena pysyy, että tulevaisuuden ajatteleminen suunnittelun kautta tuntuu olevan vaikeasti lähestyttävissä. Haikailemme paperitiikereiden uutta esiinmarssia(8), mutta suuret visiot tuntuvat loistavan poissaolollaan. Onko prekaarin tulevaisuuden muotoilu tosiaan liian vaikeasti ennustettavaa ja siksi naiivia jo lähtökohdiltaan, vai etsimmekö kenties ratkaisua väärillä työkaluilla? 

Lamaannus ja pysäytys

Arkkitehtuurin murroksen ytimessä on kysymys siitä, kuinka ratkoa ylikulutuskriisiä suunnittelijana, kun itse suunnittelijuus on sitoutunut kulutusta kiihdyttäviin fyysisiin kappaleisiin. Jo Vapaa Collectiven alkuperäisessä manifestissa(9) vuodelta 2019 pohdimme, miten ajatella tulevaisuutta, jossa vaikuttamisen ja onnistumisen mahdollisuudet tuntuvat ohuilta. “Pelko ja mielikuvitus eivät useinkaan voi olla samassa huoneessa”, kuten kirjoittaja Adrienne Maree Brown(10) huomauttaa. Eräs suomalainen arkkitehti sanallisti tämän toiminnan lamauttavan ristiriidan pysäyttävästi mainitessaan kuin ohimennen tehokkainta ilmastoaktivismia olevan jokainen työtunti, jonka jättää tekemättä. Tulevaisuuden ajattelu on kuitenkin välttämätöntä tulevaisuuden luomiseksi. Kuten jo ivailuun saakka tutuksi käyneet sammal- ja sieni-installaatiot osoittavat(11), utopiat ja dystopiat ovat aikailaistaiteemme peruskauraa. Arkkitehtuurin konkreettisuuden ja pitkäikäisyyden takia sille asettuu kuitenkin muista taiteenlajeista poikkeava vaatimus: prekaarin maailman dystooppisia vivahteita käsittelevä arkkitehtuuri palvelisi ehkä tekijänsä tunnelukkoja, mutta samalla sementoisi tuon ahdistuksen kaikkien arkiympäristöksi. Arkkitehtuurin on pakko uskoa tulevaisuuteen, eli itseensä. 
Tämän tulevaisuuteen katsovan keskustelun tämänhetkisestä vaikeudesta kertoo kuvaavasti se, kuinka kaiken tämän edessä kokonaisvaltaisin visio on rakentamisen moratorio, eli pysäyttäminen. Ajatus siitä, että “ei tehdä mitään” on aikamme radikaalein uusi avaus, ainoa ympäristökriisien edellyttämässä mittaluokassa operoiva visio.(12)

Väärät työkalut

Antropologi Marilyn Strathern(13) toteaa, että “on merkityksellistä, millaisia ajatuksia käytämme ajatellessamme toisia ajatuksia”. Siten sanat ja metodit, joita käytämme vaihtoehtoisten tulevaisuuksien muotoilemiseksi, rajaavat mahdollisuuksien horisonttiamme. Rakentamisen ja arkkitehtuurin kohdalla piirtäjänä toimii rationaalinen järjen kieli, “kvantitatiivisten tyrannia”(14). Arkkitehtuurin tulevaisuuskuvien uskottavuutta arvioitaessa kvalitatiivisten tekijöiden puolella vaa’assa tuntuu olevan kupin sijasta siivilä. Talouskieli hallitsee visioiden horisonttia: laadusta, kauneudesta ja kokemuksesta puhuminen on utuista höttöä, kun taas (hinnoiteltu) päästömäärä, brutto-nettosuhde ja kustannus ovat muuttumattomia ‘totuuksia’(15). Olemme niin tottuneita talouspuheen yksinvaltaan, että intohimoa tai unelmia herättävän vision kertominen on automaattisesti naiivia, tai parhaimmillaankin arkkitehtuurin sivuvirtaa. Jos täytyy olla toiveikas ja muutosvoimainen, mutta puhua tarkasti tämän päivän kapitalismin kieltä, voiko silloin ajatuksissaankaan rakentaa inkrementaalisia muutoksia laajempia tulevaisuuksia? Miten mitattaviin suureisiin rajoittuva talouspuhe voisi taipua muuttuvaa tulevaisuutta mielikuvittavaksi?

Nykyisin järki- ja talouspuheesta nähdään voitavan irtautua ainoastaan kuvittelemalla kaiken mullistava visio, utopia. Tämä yhteiskunnan kerralla uuteen asentoon järjestävä kokonaiskuva pyyhkäisisi ongelmat pois ja irrottaisi meidät nykyjärjestelmän totuuksista. Mutta millaisia ajatuksia vaatimus kokonaisen uuden maailmanjärjestyksen muotoilusta mahdollistaa? ‘Utopiaa’ tavoitellessa oletetaan, että kaikki lähtötiedot tästä tulevaisuuteen voidaan kerätä päätöksenteon pohjaksi, sekä niitä luokittelemalla ja loogisella päätöksenteolla päätyä täydelliseen lopputulokseen, asettaa maailma yhden staattisen vision alle. Lopputulos on helposti modernin mukainen ja patriarkaattinen, ylhäältä alas rakentuva yksittäinen näkemys. Ajattelumallin haasteena on termiin sisäänrakennettu subjektiivisuus, jonka varjoihin vääjäämättä jää katvealueita – yhden utopia voi huomaamatta olla toisen dystopia. Tällainen tulevaisuusajattelu johtaa turhan helposti henkilöityviin, kolonialismilta tuoksahtaviin esityksiin, kuten läntisellä piirustuspöydällä laadittuihin maapallon yleiskaavoihin(16). 

Ajattelemalla tulevaisuuksia ainoastaan utooppisten kuvien kautta, pyrimme jatkuvasti löytämään yhden ‘suuren ratkaisun’, jonka avulla voimme aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Vaikka tällainen ajattelu tuottaa visuaalisesti näyttäviä vaihtoehtoja, niiden perimmäisenä tavoitteena pysyy paluu ‘normaaliin’: staattinen ja selkeän kehityssuunnan osoittava tulevaisuus. Prekaarisuus on kuitenkin aikaamme leimaava piirre, kuten antropologi Anna Tsingin(17) Lopun aikojen sieni - Elämää kapitalismin raunioissa osoittaa. Lähimuistimme kattava, (näennäinen) lineaarisen kehityksen ja vakauden lisääntymisen aikakausi on murtunut; yhteiskunnat ja ilmiöt liikkuvat samanaikaisesti useisiin, vaikeasti ennustettavissa oleviin suuntiin(18). Status quon pysyvyyteen ei voi nojautua, kun kaikki – kykymme selviytyä mukaanlukien – on liikkeessä(19). Ilmastomurrosta tutkivan itsenäisen Bios-tutkimusyksikön Jussi Ahokas(20) arveleekin ihmiskunnan olevan noin satavuotisen ekologisen jälleenrakennuskauden(21) edessä. Tänä murrosaikana yhteiskunta joutuu tekemään jatkuvasti aktiivista muutosta, muuttamaan käytänteitä ja korjaamaan aikaansaatuja tuhoja. Ympäristöhistorioitsija ja sosiologian professori Jason W. Mooren(22) sanoin, “uudet sivilisaatiot [tai sivilisaatioiden muutokset] eivät synny alkuräjähdyksen kaltaisesti hetkessä, vaan ne kehittyvät vähitellen”, kuolettaen tarpeettomia käytänteitä ja kasvattaen uusia. Usein (teknosentrisen) edistyksen viittaa kantava, kerrasta valmiin maailman esittävä utopiametodi tuntuu sittenkin haikailevan takaisin pysähtyneeseen menneeseen. 

Protooppinen ajattelu

Edeltävää ei pidä ymmärtää siten, etteikö mullistaviin muutoksiin pitäisi pyrkiä. Mutta aikamme “suuri visio” ei tule olemaan yksittäisen tahon esittämä, kaiken hyvittävä luomus. Biologi ja regeneratiivisen murroksen edelläkävijä Daniel Wahl(23) huomautti marraskuun 2023 Nils Erik Wickberg -seminaarissa(24), kuinka tämän päivän ratkaisuista nousee vääjäämättä myös huomisen ongelmat. Siksi jopa parhaiden ratkaisujen on oltava uudelleenarvioitavissa. On nähtävä, milloin ne lakkaavat palvelemasta tarkoitustaan, ja oltava valmiina muuttamaan suuntaa uudelleen. Status quon todellinen uudelleenmuotoilu vaatii uusien, yhteisten tavoitelinjojen löytämistä niiden kesken, jotka kärsivät nykyisestä eri tavoin, kuten patriarkaatin, rasismin, kolonialismin tai ympäristötuhojen muodossa. Tuomalla eri epäkohtien korjaamista tavoittelevat äänet yhteen voidaan rakentaa kollektiivinen muutos, joka palvelee yhteistä päämäärää epäoikeudenmukaisuudet tunnistavasta tulevaisuudesta. Tällainen yhteiskunnallinen muutos ei ole koskaan täysin ratkaistu ja 'valmis', vaan jatkuva, useasta suunnasta samanaikaisesti keriytyvä muutosten sarja.(25)

Koska uusien ajatusten on sallittava uusia sanoja, ja uusien sanojen on kerrottava uudenlaisia ajatuksia, tähtäimeen voi sovitella utopian tilalle protopiaa. Futuristi Kevin Kellyn kehittämä termi kuvaa vastakohtaa dystopioiden lukkiutuneelle kärsimyksen kierteelle: tilanteelle, jossa asiat tulevat olemaan ikuisesti siten kuin ne ovat sillä hetkellä(26). Protopia ei keskity siihen, miten asioiden tulisi olla tietyssä hetkessä, eli toisin sanoen se ei lupaa utooppista lopputulemaa, jossa kaikki on kaikille ikuisesti hyvin. Sen sijaan se hahmottelee reilumpaa, demokraattisempaa ja aina aktiivisen muutoksen mahdollisuuden sisältävää tulevaisuutta. Termin alkuperäinen määritelmä pitää toki sisällään teknosentrisiä kaikuja ja perustaa muutoksen inkrementaalisiin siirtoihin, joiden kyky ratkaista nykykriisiä on asettunut vähintäänkin kyseenalaiseen valoon(27). Vaikka termi ei ole täydellinen, sen esittämä tavoite siitä, kuinka kykenisimme uudelleenarvioimaan ja muuttamaan suuntaa muuttuvassa maailmassa, tarjoaa lopputulokseen keskittymistä selvästi paremman työkalun tulevaisuuksien ajattelemiselle. 

Nykytiikerit

Kun luovumme messiaanisen pelastuksen lupaavasta, täydellisen mullistuksen ajatuksesta ja lähestymme tulevaisuutta jatkuvan muutoksen hyväksymisenä, myös tulevaisuuden kuvittamisen kuvasto pitää päivittää. Tiede on yksimielinen siitä, että emme voi kiistää tai peruuttaa maailmamme vahingoittunutta tilaa. Mutta kenties luonnontuhot päiväjärjestyksestä pois pyyhkineen utooppisen onnelan vastinparina ei ole madmaxmaisessa maisemassa kävelevät, luonnonilmiöiltä ja ympäristön myrkyllisyydeltä suojautuvat megastruktuurien linnakkeet. Kun luontoriippuvuuden kieltäminen ja siitä irtipyristeleminen on ajanut modernin maailmaan epävakauteen(28), kenties tasapaino on saavutettavissa riippuvuussuhteiden myöntämisellä ja olemassaolon prekaarin luonteen hyväksymisellä. Kenties tulevaisuudessa elämme historian tekojemme keskellä ja kanssa, taistelematta ympäristöämme vastaan, hyväksyen ja ymmärtäen sen toiminnan. 

Daniel Wahlin(29) mukaan tämä vaatii, että lakkaamme ajattelemasta itseämme muutoksentekijöinä ja olemme sen sijaan valmiita vastaanottamaan kun muutos muovaa meitä. Siten tämän päivän tiikerit eivät jyrähtele puku päällä ehdottomia totuuksia tulevaisuutta muotoon pakottaen, vaan kehräävät poeettisin sanoin, kuvin ja kokemuksin laajentuvaa käsitystä siitä, millainen muutos on mahdollinen. Elintapaamme ja elinkelpoista maapalloa uhkaavaa ympäristönmuutosta vastaan tarvittavan murroksen esteenä on sisäänkirjoitettu käsityksemme siitä, että muutoksen tulee lähteä puhtaalta pöydältä. Yritämme aloittaa alusta, sen sijaan, että oppisimme ottamaan vastaan maailman sellaisena kuin se tällä hetkellä on ja työskentelemään sen asettamista lähtökohdista kohti elinkelpoista tulevaisuutta(30). Jotta voisimme lähestyä murrosta jälkimmäisellä tavalla, meidän tulee avata silmämme sille, millaisen maailman olemme itsellemme perinnöksi jättäneet. Reaalinen maailma on rakennusaineemme.

viitteet

1 Abramson, D. “Obsolescence”, Nils Erik Wickberg -seminaari, Aalto-yliopisto, 27.10.2022 https://www.newlectures.fi/en/nils-erik-wickberg/arkisto/luennot-2022/ 

2 Otsonikatoa tunnistetusti aiheuttavien aineiden valmistusta ja käyttöä rajoittava nk. Montrealin pöytäkirja allekirjoitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987. Sen jälkeen sopimusta on päivitetty useaan otteeseen. Saatavilla: https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1988/19880066/19880066_2 

3 Yleinen ilmastotieteen edistys ja ympäristötietoisuuden nousu yhdistettynä kansainvälisten poliittisten päätösten aiheuttamaan öljypulaan herätti keskustelun fossiilisista polttoaineista irtipääsemisen tärkeydestä. Ks. esimerkiksi Beasley, B.A. 2023. Overview: The Oil Shocks of the 1970s. Energy History Online. Yale University. Saatavilla: https://energyhistory.yale.edu/the-oil-shocks-of-the-1970s/ 

4 Uudet tekniikat esimerkiksi vesisärötyksen saralla ovat mahdollistaneet energian kuluttajahinnan painumisen nykyiselle ennätysalhaiselle tasolle, mutta tekniikat aiheuttavat entistä vakavampia ympäristövaikutuksia. Ks. esimerkiksi Tamminen, T., 1970-luvun ja 2020-luvun energiakriisit ovat aivan erilaiset: tottelijan rooli ei kelpaa enää kuluttajille, Yliopisto -lehti 1:2023. Saatavilla: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kestavyysmurros/1970-luvun-ja-2020-luvun-energiakriisit-ovat-aivan-erilaiset-tottelijan-rooli-ei-enaa-kelpaa-kuluttajille

5 Visio ja Fantasia: Arkkitehtuuria ilman rajoja 1960–1980 -luvuilla. Viron Arkkitehtuurimuseo, 20.01. – 30.04.2023. Saatavilla: https://www.arhitektuurimuuseum.ee/en/naitus/forecast-and-fantasy-architecture-without-borders-1960s1980s/ 

6 Markus Lähteenmäki, Mielipide, Helsingin Sanomat 24.2.2023. Saatavilla: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009369730.html

7 Antti Lehto, Mielipide, Helsingin Sanomat 27.2.2023. Saatavilla: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009418692.html

8 Paperitiikereiden tarpeen sanallisti Anni Vartola Arkkitehtuurin tiedotuskeskus Archinfon, Suomen Arkkitehtiliitto SAFA:n ja Arkkitehtitoimistojen liitto ATL:n järjestämässä 3A Talks: Tutkimus näkyville -keskustelutilaisuudessa 11.4.2023, Saatavilla: https://www.archinfo.fi/tapahtumat/3a-talks-tutkimus-nakyville ja  https://www.youtube.com/watch?v=MV6U0xpt18o

9 Vapaa Collective, Manifesto, 2019. Saatavilla: https://www.vapaacollective.fi/work/manifesto

10 Adrienne Maree Brown. 2023. Imagination is a muscle. Teoksessa: Solnit, R; Young Lutunatabua, T.(toim.). Not Too Late. Haymarket Books. (s.152) 

11 @avocado_ibuprofen, We are the grandchildren of the moss you couldn’t curate, Instagram, 2.7.2023. Saatavilla: https://www.instagram.com/p/CuNME2RoGpq/?utm_source=ig_web_copy_link&igshid=MzRlODBiNWFlZA==

12 Tämä toteamus typistää tarkoituksella moratorio-keskustelun rakentamattomuudeksi, vaikka tosiasiassa se tietysti luo myös mahdollisuuden havainnoida ja kyseenalaistaa nykyprosessien epäkohtia. Ks. myös Karkulahti, I.,Moratorio, Arkkitehti -lehti 4:2023. 

13 Alkup. Strathern, M. 1992. Reproducing the future. Manchester University Press. Manchester, UK. (s.10)

14 Kirjoittaja Chip Ward käyttää termiä “the tyranny of the quantifiable” nykyaikaa hallitsevan ajattelun kuvaamiseen. Ks. Solnit, R; Young Lutunatabua, T. 2023. Different Ways of Measuring: On Renunciation and Abundance. Teoksessa: Solnit, R; Young Lutunatabua, T.(toim.). Not Too Late. Haymarket Books. (s. 179)

15 Magnasonin tiedettä ja saagoja yhdistelevä teos haastaa lukujen paikan ylimmäisenä totuutena konkreettisesti ääneen sanottuna (s.51-60), mutta myös teokseen laajemmin sisäänrakennettuna esiasetuksena. Magnason, A. S. 2020. Ajasta ja Vedestä. Aula Co. 

16 Tanskalainen arkkitehti Bjarke Ingels esitteli vuonna 2020 Time -lehdelle antamassaan haastattelussa ‘Masterplanet’ -ajatuksensa, jonka tavoitteena olisi luoda ilmastokriisin ratkaiseva yleiskaava koko planeetalle. Nugent, C, The Climate is Breaking Down. Architect Bjarke Ingels Has a Masterplan for That, Time -lehti 21.10.2020. Saatavilla: https://time.com/collection/great-reset/5900743/bjarke-ingels-climate-change-architecture/

17 Lowenhaupt Tsing, A. 2015. The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. Princeton University Press. Princeton and Oxford.

18 Tästä oivallisena esimerkkinä toimii ilmastonmuutosta ratkomaan tarkoitetun COP28 ilmastokokouksen muuttuminen ilmastomessuiksi ja öljynmyyntitapahtumaksi. Esimerkiksi Rowlatt, J., UAE planned to use COP28 climate talks to make oil deals, BBC News 27.11.2023: https://www.bbc.com/news/science-environment-67508331 ja @niklas_kaskeala_climate, Instagram 6.12.2023: https://www.instagram.com/p/C0gemgHNmzH/?igshid=NTYzOWQzNmJjMA== 

19 Lowenhaupt Tsing, A. 2015. The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. Princeton University Press. Princeton and Oxford.

20 Ahokas, J. “Ekologinen jälleenrakennus”, Protopia-podcast 27.2.2023. Saatavilla: https://www.ksl.fi/ekologinen-jalleenrakennus-protopia-podcast/ ja https://soundcloud.com/kslopintokeskus/ekologinen-jalleenrakennus-mai-kivela-jussi-ahokas 

21 Ekologinen jälleenrakennus on Bios-tutkimusryhmän kehittämä termi ja monialainen yhteiskuntavisio elinkelpoisen tulevaisuuden saavuttamiseksi. Saatavilla: https://eko.bios.fi/ 

22 Alkup. Moore, J. W. The rise of cheap nature. Sociology faculty Scholarship 2:2016. Saatavilla: https://orb.binghampton.edu/sociology_fac/2 

23 Wahl, D. ”Conversations with Daniel Wahl”, Nils Erik Wickberg -seminaari, Aalto-yliopisto, 3.11.2023

24 Arkkitehtuurin historia tuottaa jatkuvasti kiehtovalla tavalla tulevaisuustietoisinta arkkitehtuurikeskustelua, sillä se vapauttaa arkkitehdin neitseellisen, fyysisen teoksen tuottamisen vaatimuksesta. Ks. esim. Panu Savolaisen johtama oppituoli Aalto-yliopistossa, Barnabas Calderin nykypäivän klassikoksi nopeasti noussut Architecture - from Prehistory to Climate Energy (Penguin Random House UK, 2021). 

25 Ks. Deamer, P. 2020. Architecture and Labour. Routledge. (s.153-154) ja Easterling, K. 2021. Old New Deal. Teoksessa: Space Caviar (toim.). Non-Exctractive Architecture – On Designing without Depletion Vol. 1. V-A-C Press and Stenberg Press. (s.149)

26 Ks. esimerkiksi Needelman, J., Forget Utopia. Ignore Dystopia. Embrace Protopia!, The New York Times 14.3.2023. Saatavilla: https://www.nytimes.com/2023/03/14/special-series/protopia-movement.html 

27 Ihmiskunnan nykytoimien tuhoisuus ympäristölle on ollut tiedossa vähintään 1970-luvulta, kun Kasvun rajat (Limits to Growth) raportti julkaistiin. Raportti osoitti tieteellisesti perusteltuna, että ihmiskunnan nykykäytännöt tulevat ylittämään maapallon kantokyvyn. Ks. The Club of Rome Saatavilla: https://www.clubofrome.org/ltg50/ 

28 Kuittinen, M; Schnellhuber, J. Osa 1&2, Sustainable Building Saga -podcast 1:2023 ja 2:2023. Saatavilla: https://soundcloud.com/matti-kuittinen-469648277/sets/sustainable-building-saga 

29 Wahl, D. ”Conversations with Daniel Wahl”, Nils Erik Wickberg -seminaari, Aalto-yliopisto, 3.11.2023

30 Haraway, D. 2016. Staying with the trouble. Duke University Press. Durham and London, UK. (s.150)